Petri Sarvamaa Järjen asialla.

EU:n Venäjä-pakotteita tiukennettava

Osa I: EU ja Venäjä

 

Kirjoitus on ensimmäinen osa näillä sivuilla julkaistavaa trilogiaa, joka käsittelee Suomen, Venäjän ja EU:n tulevaisuutta ja keskinäisiä suhteita. Osat kaksi (Nato) ja kolme (energia) ilmestyvät muutaman päivän välein vielä tämän viikon aikana.

 

Näistä vaaleista oli tulossa kaikkien aikojen eurovaalit joka tapauksessa. Viime vuoden puolella nähtiin selkeitä signaaleja puolueilta ja medialta siitä, että ensi kevään eduskuntavaalien lämmittelyn sijaan tällä kertaa saatettaisiin tosissaan puhua EU:sta ja eurooppalaisesta tulevaisuudesta. Eurokriisi piti tästä huolen.

 

Kevään kuuma puheenaihe, Ukraina, laittoi kuvion taas uusiksi.

 

Talouskysymysten rinnalle nousee nyt myös turvallisuuspolitiikka, ja integraatio tarkoittaa tänä keväänä taas paljon enemmän kuin pelkkää taloudellista yhdentymistä. EU:n ja Venäjän keskinäiset suhteet ovat hallinneet uutisointia ympäri Eurooppaa ja suomalaisilla on luonnollisesti selvästi keskivertoa enemmän mielenkiintoa vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

 

On syytä muistuttaa, ettei Euroopan parlamentilla ole suoraa toimivaltaa EU:n turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Tämä valta on annettu neuvostolle. Kansainvälisen kriisin keskellä on silti hyvä pysähtyä miettimään mitä on juuri tapahtunut ja missä nyt mennään. Kansallisesti kyseessä on meille tärkeä asia ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta on syytä puhua ääneen.

 

Venäjän demokratiakehitys oli kuuma puheenaihe vuosien 1995 ja 2005 välillä. Sitä ympäröinyt optimismi ohjasi EU:n Venäjä-politiikkaa koko 10 vuoden jakson ajan. Ajatusmalli oli hieman idealistinen ja naiivi, mutta lopulta ymmärrettävä ja ainakin alkuvuosina myös todellisuuden tukema. Mitä ei enää millään voi ymmärtää, on että saman ajatusmallin haamut kummittelevat keskuudessamme vielä vuonna 2014, vaikka konkreettinen demokratiakehitys Venäjällä on ollut täyttä utopiaa jo yli vuosikymmenen.

 

Putinin vallan alkuvuodet antoivat viitteitä minkälaisesta miehestä on kyse ja mihin suuntaan valtio tulee kehittymään. Viimeistään Georgian kriisi elokuussa 2008 kertoi sen selvästi ja äänekkäästi koko muulle maailmalle: etupiiriajattelu oli palannut Kremliin voimalla. Koko ulkopolitiikan työkalupakki oli taas käytössä, aina aseelliseen voimankäyttöön asti, itsenäisten valtioiden rajoista välittämättä.

 

Jostain syystä eurooppalaisten johtajien enemmistö ummisti tapahtumista huolimatta silmänsä ja unohti vuoden 2008 opetukset. Ukrainan kriisi yllätti Euroopan housut kintuissa, vaikka kriisin luonteessa tai sijainnissa ei pitäisi olla mitään yllättävää. Euroopan turvallisuustilanne on nyt muuttunut pysyvästi, eikä paluuta edes vuoden takaiseen tilanteeseen ole lähitulevaisuudessa nähtävissä.

 

Muuttunut tilanne tuo omat, erityiset haasteensa Suomelle, mutta palaan näihin huoliin osassa kaksi. EU:n osalta tilanne on erilainen, mutta tulevaisuuden kannalta yhtä kriittisen tärkeä.

 

Georgian kriisin aikana EU osallistui tulitauon neuvottelemiseen, mutta ei tuominnut Venäjän suhteettoman suuria sotilaallisia vastatoimia eikä asettanut pakotteita. Ukrainan kriisin saavuttua toimet on tuomittu ja pakotteetkin on kaivettu esiin, mutta itsepäistä suurvaltaa vastaan nämä varovaiset toimet eivät riitä. Putin on jo kahdesti pakottanut EU:n näyttämään korttinsa, ja hymyillyt leveästi pöydälle lasketun käden nähtyään.

 

Vielä ei ole liian myöhäistä paikata tilannetta, mutta monta mahdollisuutta on jo haaskattu. En missään nimessä tarkoita paikkaamisella riidan haastamista, se ei palvele kenenkään etuja. Jatkuva yhteisistä vaatimuksista joustaminen ja “Ukrainan ongelmat eivät kuulu meille” -ajattelu ei kuitenkaan sekään ole vaihtoehto. Laajat ja voimakkaat taloudelliset pakotteet on otettava käyttöön, jotta neuvotteluyhteys saataisiin auki osapuolten välille.

 

Korostan, että puhun EU:n yhteisistä toimista, en Suomen linjasta. Raja on piirrettävä maahan selvästi, voimakkaasti ja yhdessä. Siitä tulee pitää kiinni ja toimet toteuttaa. Ilman tätä päättäväisyyttä yksittäiset jäsenvaltiot tulevat taipumaan ja lieventämään linjaansa yksi kerrallaan Venäjän suututtamisen pelossa.

 

Näen, että EU:n tulisi toimia lyhyellä tähtäimellä seuraavilla tavoilla:

 

1) Venäjän johtohenkilöihin kohdistuvaa pakotelistaa on laajennettava reilusti nykyisestä 33 nimestä ja pakotteet tulee ulottaa laajasti presidentti Putinin läheisimpiin oligarkkitukijoihin. Tällaisten henkilöiden eurooppalaisten varojen jäädyttäminen ja matkustuskielto saisi aikaan konkreettista ja kohdennettua painetta.

 

2) Ranskan ja Venäjän välinen Mistral -luokan komento- ja tukialuskauppa on pysäytettävä muun asekaupan ohella. Uskottavuus pakotteille on hataraa, jos iso EU-maa voi samanaikaisesti myydä Venäjälle hyökkäykseen soveltuvaa modernia sotakalustoa.

 

3) Mikäli Venäjä ei reagoi, myös venäläisten valtiollisten tai valtioon yhdistettävissä olevien suuryritysten EU-alueella tapahtuvaan liiketoimintaan tulee tarpeen mukaan kohdistaa pakotteita, niin investointiestojen kuin varojen jäädyttämisen muodossa.

 

4) EU:n tulee pitkän tähtäimen tavoitteena pyrkiä pois energiariippuvuudesta Venäjän kanssa. Tästä lisää myöhemmin osassa kolme. Pakotteiden yhteydessä on tärkeää tiedostaa, että riippuvuus ei ole vain yksipuolista. Liuskekaasun nousun myötä Venäjän vaihtoehtoiset markkinat, joille maakaasua voi työntää, eivät ole entisellään. Energiaan kohdistuvat pakotteet olisivat maanosamme teollisuudelle se raskain pala, mutta aiheuttaisivat myös Venäjän kaasukentille tuntuvaa tyhjäkäyntiä.

 

5) Ukrainan kriisin ratkaisemista on edistettävä aktiivisella ja aloitteellisella diplomatialla heti kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Pakotteita tule jatkaa yhtään pidempää kuin on tarvis. Pakotteiden tarkoitus ei ole rankaista Venäjää eikä itseämme, vaan saada osapuolet saman neuvottelupöydän ääreen tositarkoituksella.

 

Kotimaassa argumenttina EU-pakotteita vastaan on esitetty Suomen ja Venäjän kahdenkeskisten suhteiden huononemista toimien seurauksena. Huoli on ymmärrettävä, mutta isossa kuvassa lyhytnäköinen. Pakotteet voivat maksaa niin menetettyinä liiketoimintamahdollisuuksina kuin poliittisena pääomanakin, mutta tosiasia on että kaikella on hintansa. Myös toimettomuudella. Käykö tilanne meille halvemmaksi, jos se hinta maksetaan myöhemmin? En usko.

 

Lopulta pitää miettiä, mikä meille on tärkeintä. Jos asetamme demokratian meillä ja Euroopassa lyhyen tähtäimen taloudellisten etujen edelle, saa keskustelu ehkä paremman perspektiivin. Yhteisessä eurooppalaisessa rintamassa, EU:n osana toimiessa, Suomi ei jäisi pakotteiden seuraustenkaan kanssa yksin. Samalla raja olisi selvä: tästä pidemmälle ei Putinilla ole Ukrainassa, tai muualla, tulemista.

 

On ollut hämmentävää seurata EU-kriittisten populistien toimintaa Euroopan parlamentissa Venäjä-kysymyksessä. EFD-ryhmän, johon myös perussuomalaiset kuuluvat, puheenjohtaja Nigel Farage (UKIP, Iso-Britannia) ihaili kuukausi sitten avoimesti Putinin “tehokkuutta” Syyriassa ja sympatisoi Venäjän Ukraina-tavoitteita. Saman ryhmän Fiorello Provera (Lega Nord, Italia) kutsui korkea-arvoisia venäläisiä edustajia parlamenttiin 9.4. “kuulemistilaisuuteen” joka oli hyvällä tahdollakin sanoen avointa Kremlin propagandaa vailla tasapuolisen keskustelun yritystä. Ryhmään kuulumattomista molemmat Le Penit, Jean-Marie ja Marine (FN, Ranska), äänestivät parlamentin äänestyksessä Venäjän toimien tuomitsemista vastaan.

 

Yksilö voi toki parlamentissa toimia miten haluaa, mutta näin moni vaikutusvaltainen populisti samalla linjalla ei ole enää sattumaa. Mistä tämä kertoo? Motiivit voivat olla osapuolilla erilaiset, mutta molemmilla, niin Putinilla kuin populisteillakin, on harras toive heikommasta ja hajanaisesta tulevaisuuden EU:sta.

 

Suomalaisittain ajatusleikin tulos on tältä osin huolestuttava. Tämän kaltainen eristäytyvä politiikka antaa vahvan merkin, ettei Ukrainan tapahtumat todella kuulu kenellekään muulle. Kun samat edustajat ajavat puolueidensa kautta EU:n alasajoa ja paluuta kansallismieliseen todellisuuteen, on sen tien päässä maailma jossa muiden valtioiden asioihin ei kenelläkään ole puuttumista.

 

Siinä todellisuudessa Suomi joutuu yksin vetämään rajan Putinin eteen, ja jouduttaisiin taas katsomaan kortit. Pahoin pelkään, että tuttu virne välkähtäisi naapurissa jälleen.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Länsimaat tekevät itsensä hiukan heikonoloisiksi verkkaisesti uhkailemalla aina vain lisäpakotteilla, jotka tarkoittavat muutaman nimen lisäämistä jollekin listalle. Venäjän agenda tässä kriisissä on niin järeä, ettei se moiseen tule kaatumaan.

Ukrainan hallitus tekee itsensä vielä heikomman oloiseksi asettamalla uudelleen ja uudelleen 48 tunnin "määräaikoja", jotka eivät johda mihinkään.

Putin, Lavrov ja Shoygu hääräävät miten tahtovat.

Jotu Karjalainen

Rehellistä puhetta Sarvamaalta, suomalaisten elintarvikkeiden myynti Venäjän markkinoille lopetettava. Näytetään veli venäläiselle mistä kana pissii, eikös?

Seppo Paasikallio

Sarvamaa vaatii kovempia ja kovempia pakotteita Venäjälle, estämään mitä vai vaikuttamaan mihin. Olisi kiva tietää, mitä Venäjän tulisi tehdä, jotta Sarvamaa voisi tyytyväisenä kehitellä suhteita sinnepäin. Kysymys ei voi olla demokratiasta, koska EU kehittyy yhä epädemokraattsemmaksi koko ajan. Varsinkin vapaakauppasopimuksen tultua USAn kanssa voimaan korporaatiot vievät huomattavan osan demokratiasta.

Ja katsottaesa tulevaa liittovaltiokehitystä, Suomi tulee havaitsemaan Brysselin määräävän eduskunnan verotusoikeutta ja lainsäädäntovaltaa. Sarvamaan puhe yhteisestä suusta puhutaessa ulkovaltoihin päin, oli se sitten USA tai Venäjä tai Kiina, sisältää helposti täysin yhtenäisen lainsäädännon, jonka täytyy tulla Brysselistä saneltuna.

Samalla mantereella olevien kansojen tulisi tulla hyvin toimeen keskenään ja USAn aloitteesta syntynyt likimain sotakiihko Venäjää vastaan ei hyodytä ketään.

Käyttäjän JarmoNevalainen kuva
Jarmo Nevalainen

Petrin kannattaisi olla enemmän yhteydessä Ranskan päähän Mistralien suhteen.

On surkuhupaisaa miten ennen vanhaa poliitikot kumarsivat itään. Nyky poliitikot Kokoomus ja RKP kärjessä kumartavat länteen.

Mitäs jos oltaisiin välillä selkä ihan komiasti suorana? Ei taida onnistua?

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Kysyn nyt täältäkin..rikkooko nämä yksilöihin kohdistuvat pakotteet yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen artikloja? Osaako meppi vastata tätän jotenkin?

Antti Jokinen

Sarvamaan palkka juoksee pakotteista huolimatta. Mutta entäs ne 10 tuhannet, joiden palkka riippuu Venäjän kaupasta? Suomella on kyllä onnettoman heikkoa porukkaa päättävisää elimissä.

Käyttäjän heikki1k2auvinen kuva
Heikki K. Auvinen

Yhdyn pitkälle johtopäätöksiisi ja havaintoihisi populismista Euroopan molemmilla laidoilla. Olen henkilökohtaisesti nähnyt hyvin läheltä pakotepolitiikan toimivuuden toimimalla vientivalvonta-asioiden konsulttina enen ja jälkeen Afganistanin sodan kilökohtaisesti itä-länsi kaupassa, jolloin Suomen UM ja sen virkamiehet kieltäytyivät keskustelemasta asiasta. Moskovasuuntaisutneisuus oli silloin hyvin vahva.

Pakotepolitiikka ei vaan toimi - aina löytyy "jobbareita" ja keinoja sen kiertämiseksi. Sen sijaan kuningasajatukseni, jos sellainen liberaalille sallitaan,on tehdä kansainvälinen arviointi 1990-luvun länsimaiden avustusohjelmien vaikutuksesta Venäjän suurten tuloerojen ja sosiaalipoltiikan puuttumattomuuteen ja nykyisen politiikka-talouselämän symbioosin syntymiseen. Samalla syntyisi uudenlainen analyysi demokratiarakenteiden ja toimivan kansalaisyhteiskunnan synnylle.

Putinin hallinto ja oligarkit varmasti vastustavat tällaista maan sisäisiin asioihin puuttumista, mutta lopputuloksen kannalta katsottuna se olisi monta kertaa tehokkaampi työkalu kuin kaavaillut ulkopuoliset pakotteet, joiden maksumiehenä on Venäjän koulutettua keskiluokka, jolla ei tällä hetkellä ole puheoikeutta maan politiikassa ja sen tulevaisuuden valinnoissa.

Tällä hetkellä ei EU eikä Yhdysvallat ole pystynyt hahmottamaan Ukrainan kriisin sisäpolitiittia syitä Venäjällä, jotka ovat taustalla kriisissä. OSCEn ja länsimaiden pitäisi observoida syitä eikä vain kriisin näkyviä seuraamuksia.

Toimituksen poiminnat