*

Petri Sarvamaa Järjen asialla.

Turvallisuuspoliittinen muutos pitäisi tunnistaa

Taas ryöpsähti. Mistä tämä hirveä meteli? Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa? Katsotaanpa ensin ihan rauhallisesti, mitä pääministeri YLE:n haastattelutunnilla oikein viestitti.

Sitten kerron, mikä tässä se varsinainen ongelma on. Mistä se meteli pitäisi nostaa.

Pääministeri Stubbin pääviesti oli tämä: Suomi on sitoutunut EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Hän totesi olevansa huolissaan siitä, että sisäpolitiikassa esiintyy selviä irtiottoja tästä Suomen linjasta:

"Meillä on tahoja Suomessa, jotka reagoivat Venäjän toimiin samalla tavalla kuin Suomi reagoi Neuvostoliiton toimiin joskus aikoinaan", Alexander Stubb sanoi.

Toimin itse EU:n poliittisen keskustelun ja päätöksenteon ytimessä. Tiedän täsmälleen, mistä pääministeri puhuu, kun hän sanoo:

"Tästä ei pidä olla minkään näköistä väärinkäsitystä, minkään näköistä häröilyä. En pidä siitä että useat tahot halusivat irtautua EU:n sanktiopolitiikasta."

Saksalaiset, hollantilaiset ja liettualaiset kysyvät minulta Brysselissä, mitä se Suomi oikein meinaa? Miten teillä voi olla ulkoministeri, joka esiintyy kuin Venäjä olisi edelleen se Venäjä, jonka kanssa hakeuduimme yhteistyöhön seitsemän vuotta sitten?

Puolalaiset ja virolaiset kysyvät, missä on Georgia, missä on Maidan, missä on Malaysian Airlines? Venäläisethän lentävät teidän ilmatilassanne, koukkailevat teidän matkustajakoneidenne seassa? Nehän valehtelevat kaikesta, mitä tekevät?

Ja Suomessa meillä on Suomen Keskusta. Sen puheenjohtaja Juha Sipilä ei "ihan nyt hahmota, missä nämä suuret erot (ulkopolitiikassa) nyt sitten on." (HS 15.12.)

Minäpä kerron, missä ne ovat.

Sipilä on ollut enimmäkseen hiljaa, mutta europarlamentaarikko Paavo Väyrynen ja kansanedustaja Paula Lehtomäki ovat puhuneet. He puhuvat kuin Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ei olisi tapahtunut sitä totaalista muutosta, joka siinä on tapahtunut.

Olen itse todistanut useita kertoja, miten Väyrynen on eri pöydissä Brysselissä tuominnut EU:n Venäjä-politiikan "typeränä". Varmemman vakuudeksi hän niittasi kantansa mustaa valkoisella jo 17.3. omassa Puheenvuoro-blogissaan näin:

"Suomen tulee pidättäytyä äänestyksessä ja ilmoittaa, että emme pane pakotteita omalta osaltamme täytäntöön sillä perusteella, että meillä on päätöksen toteuttamisessa suuria vaikeuksia. EU:n perussopimuksen mukaan tämä menettely on mahdollinen."

http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/163346-suomen-tulee-jattaytya-pakotteiden-ulkopuolelle

Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittista työryhmää vetävä Seppo Kääriäinen nojaa myös vahvasti vanhaan kaavaan. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa vaikuttava, kolmannen kauden kansanedustaja Antti Kaikkonen oli viime keväänä kanssani samassa vaalipaneelissa Suomi-Venäjä -seuran tilaisuudessa. Siis saman seuran, jonka puheenjohtajana Keskustan Paula Lehtomäki toimii. En ollut uskoa korviani. Kaikkonen voitti Venäjän suhteen "viisaassa" varovaisuudessaan SDP:n ulkopoliittisen äärivasemmiston edustajan, Kimmo Kiljusen 6-2.

Europarlamentaarikoilla, entisellä pääministerillä Anneli Jäätteenmäellä ja pitkäaikaisella EU-komissaarilla Olli Rehnillä ei ole ollut asiasta paljon sanottavaa. Ei siis mikään ihme, että kuva Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanneanalyysistä on näyttänyt olevan ajalta eP (ennen Putinia). Samaa todistaa kollegani Liisa Jaakonsaari (sd.) tällä samaisella palstalla:

http://liisajaakonsaari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182421-uutta-lahentymista-venajaan-tarvitaan

Kunnes puheenjohtaja Sipilä toisin linjaa, Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja näyttää nojaavan siihen maailmankuvaan, jolla Suomi hoiti Venäjä-suhdetta ennen EU-jäsenyyttä ja ennen kaikkea ennen viime vuosina tapahtunutta tyrmistyttävää Venäjän oman ulkopolitiikan muutosta.

Paula Lehtomäen johtama Suomi-Venäjä -seura on erinomainen esimerkki Suomen pysähtyneestä idänsuhteesta. Tunnelma on kuin museossa. Venäjä on Venäjä, meille aina tärkeä.

Ja tämä on juuri se iso asia, josta se "meteli pitäisi nostaa", kuten alussa totesin. Suomessa vallitsee tällä hetkellä vakava ulkopoliittinen hämmennys puolueiden keskuudessa. Keskusta ei ole tässä mitenkään yksin, vaikka ehkä yhtenäisimmin "pihalla".

Suurista puolueista SDP ja Perussuomalaiset näyttävät myös olevan tilannepäivityksen tarpeessa. Kun maailma ympärillä muuttuu, menee kolme Suomen neljästä suurimmasta puolueesta "vanhoilla kalvoilla". Vähän niinkuin "kyllä se siitä suttaantuu, Venäjä on meille tärkeä" -pohjalta.

Näihin vanhoihin kalvoihin on pysyvästi liimattu myös se "Optio kyllä, mutta ei kuitenkaan Nato-jäsenyyttä" -tarra, joka on suoranaista kansan huijaamista retoriikalla, jota ei yhdessäkään Nato-maassa ymmärretä eikä tunnusteta.

Tämä on suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri ongelma, ehkä jopa kohtalonkysymys. Kun politiikka pitäisi päivittää ympäröivään todellisuuteen, on seinällä väijyvä vanha varjo liian suuri. Sen yli ei päästä.

Totta kai Venäjä on meille tärkeä. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Alueellista koskemattomuutta täytyy ehdottomasti kunnioittaa, kansainvälistä oikeutta täytyy noudattaa. Tämä on se EU:n linja, josta ei pidä olla minkään näköistä väärinkäsitystä, kuten pääministeri Stubb totesi.

Mutta uskokaa tai älkää, muu Eurooppa menee menojaan. Meidän suomalaisten pitäisi vain pystyä oikeasti päättämään, olemmeko me lopulta läntisten demokratioiden viiteryhmässä, vai emme. Vuodesta 1995 asti siitä ei ole vallinnut epäselvyyttä. Toivottavasti ei vallitse jatkossakaan. Nyt sitä jo kysytään.

Halusimme tai emme, tämä on myös se kysymys, jota ulkomaiset kirjeenvaihtajat ensi huhtikuun vaali-iltana tarkkailevat kaikkein eniten.

Kyllä, minua ahdistaa. Että näin se vain on, vuonna 2015.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat